Kirjoittajatreffit verkossa!

Ystävyysruno

2014-05-09T16:30:09+03:00

Tuomen alla tämä,
       tämä tämmönen: ”Tule kanssani
kauniiseen paikkaan.”
Alta kakskymppisellä on miten sen sanoisi, melko hyvä itseluottamus,
toisaalta ystävyys
           kestää eri ikäkaudet,
rapisee ja kestää, ihmisyys tietekenkin, jotenkin sillai, jotenkin viuluja
sairauden ja heikkouden edessä
ei katkeroidu.
Ystävyys:
velipoika sanoi että Aili on lihava mun ystävä sano että eikä oo kuin vähän tukeva.
Itsestään syntyvä ystävyys.
Jos ystävä sanoo niin se on sitten.
   Johonkin se kolahtaa.
Lähetään siitä, mihin viimeksi jäätiin.
Hiljasia hetkiä
yhteisellä pohjalla
ja jotkut ystävät on jopa kuolleet.
Ja jotkut on heränneet henkiin.

23.5. 2014, Runoryhmä ikääntyneille
Aili Kestin, Maija Häkkisen ja Eeva Maija Ruotsalaisen puheesta
korvarunoksi kirjasi Timo Harju

Kiviruno

2014-05-09T16:30:00+03:00

Voi, te ihmiset, mitä ajattelette.
Minä olen tyyni, ikuinen, maankuoresta lohkaistu.
Ajatuksen harhailu ei ole heikkoutta vaan lentoa.

Olen innoissani tästä yhteisöllisyydestä, yllättävästä.
Hiljainen tieto ja elämänkokemukset tiivistyvät tässä.
Äläpä ole ennakkoluuloinen!
Mene pehmeää kohti kun kerran voit.
Kestä tuulet, tuiverrukset,
näe aurinko – ei pimeyttä.
Tunne lämpö – ei kylmyyttä.
Löydä ilo – älä jää suruun.

Ole vahva kuten minä. Kivi kädessä on kova.
(Mutta) kovalla kivelläkin on sydän – kivisydän.

Olen aina rakastanut kiviä.

12.2.2014, Runoryhmä ikääntyneille
Aili, Eeva-Maija, Maija, Mirja, Kirsti

Talven utuiset kutrit

2013-05-15T17:18:00+03:00

Talven utuiset kutrit ihan hiljaa
Talven silmät levolliset,
ei mitään kauheaa räiskettä.
Sydän tehty lumesta ja ilmasta
sen syke muuttuu
silmät kutsuvat
kaverinkin matkaan
puoli Oulua suksilla
tähdet, revontulet ja kuu
sehän se on, jääpuikot soittavat, tuuli soittaa
talven kädet räntäseulat järven päällä.
Ahistaa plus. Plus. Ilmastonmuutos.
Talvi-ihmiset rakastavat talvea.
Talvi on täynnä kakaroita merkkivaatteet päällä.
Talvi suutelee meitä kaikkia, minua.

Olavi, Maija, Elma ja Timo 13.2. 2013
Ikääntyneiden runoryhmä

PIDÄ MÖLYT MAHASSAS

2013-04-24T13:17:00+03:00

Apteekin tiskillä,
vuoronumero kourassa,
selitän ja valitan.
Kerron möykystä mahassa,
tärpätin mausta suussa,
sohvalla tv:tä tuijottavasta äijästä,
nurkissa pesivistä pölypalleroista ja mölystä.
Sisälläni koko ajan paisuvasta
mölyn mölystä,
joka närästää ja ahdistaa,
tukehduttaa ja yllyttää.

Farmaseutti silmät selällään,
huuli pyöreänä.
Ei ole lääkettä, ei ole lääkettä.

- Mali -
Ikääntyneiden runoryhmä

Päivi K:n tekstejä

2012-05-28T11:31:01+03:00

Päivi Kurola perusti Kirjoittajatreffit-kurssin aikana blogin, johon hän on koonnut kurssin aikana syntyneitä kirjoituksiaan.

Blogi löytyy tästä:
http://kurola.blogspot.com/

______________________

Metsäretki

2012-05-28T11:29:01+03:00

Metsäretki
Veera Pöykiö

Metsä eli sopusoinnussa itsensä kanssa. Eliöt elivät omaa elämäänsä vanhojen mäntyjen ja haapojen suojissa. Ekosysteemi olisi täydellinen, ellen ajelisi metsikön vihreiden havujen ja mättäiden piilottamana.Sotkin niiden tasapainon pelkällä olemassaolollani. En sitä silloin miettinyt.

Kaahasin vanhalla tossumopollani pientä polkua pitkin. Se kiemurteli loivasti puiden välistä ja sen ruosteinen lokasuojus klonksui. Oksat vain vilahtelivat ohitseni. Maa oli märkä ja liukas. Ajoin kovaa, liian kovaa. Ei sitä silloin tullut ajatelleeksi. Renkaat liukastelivat ja sutivat sinne sun tänne lennättäen mutaa joka paikkaan samalla liaten housunlahkeeni. En jaksanut silloin välittää kuluneista kotihousuistani. Halusin vain nauttia vauhdin hurmoksesta ja sen tuottamasta adrenaliinin pistoksesta. Se sai kaiken unohtumaan, kaikki murheet.

Pyörä vei eteenpäin. Kääntyilin eri risteyksistä eri suuntiin eikä minulla ollut aavistustakaan, minne olin menossa. Tietämättömyyden uhka vietteli minua ja kuiskaili nimeäni korvanjuuressani. Kuulin vain sen ja sydämen sykkeeni päässäni. Tämä oli sitä, mitä olin kaivannut jo pitkän aikaa.

Olen tai no olin uraauurtava kauppias, joka lähestyi huippuaan. Nuoresta iästäni huolimatta olin kova tekemään kauppoja ja osasin saada ihmiset pikkurillini ympärille. Omistin hienon mustan auton ja oman toimistohuoneen. Etenin nopeasti urani kohokohtaa, mutta kuten jokaisella vuorenharjalla on myös alamäki. Osakkeiden kiinnostus laski josta alkoi henkilöstön raaka karsiminen. Korkea palkkani vei minut jo puoliksi hautaan. Jouduin myymään asuntoni, autoni ja muuttamaan pieneen vuokrakämppään kaupungin laidalle. Elän vanhemipieni rahoilla. Muistin, että heillä pitäisi vielä olla nuoruuteni aikainen mopo, jolla kiertelin kylillä yömyöhään. Nykyään se on ainoa kulkuneuvoni, mikä minulla on varaa ylläpitää.

Tuuli riepotteli hiuksiani, sillä en omistanut kypärää. Kylmä viima sai ihoni värisemään ja kananlihalle. En jaksanut enää keskittyä pyörän ohjaamiseen, vaan annoin sen viedä minua. Tajuntani ei enää ollut ajantasalla, vaan matkaili ajatuksesta toiseen, menneisyydestä nykyhetkeen. Niinhän ei olisi pitänyt tehdä. Eturengas tyssäsi kohtuullisen syvään monttuun ja matka loppui siihen tai oikeastaan minä vielä jatkoin matkaa vielä pari metriä. Juuret ja pienet kivet raatelivat kasvoni ja kämmeneni verisiksi. Kipu oli viiltävä, joka tuntui selkäytimessä asti, vaikka se kesti vain muutamia sekuntteja.

En noussut heti tai en edes halunnut. Jäseniä kolotti enkä tiennyt, oliko jokin mennyt poikki. Makasin hyisessä mudassa jonkin aikaa, en arvioinut aikaa, mutta jälkeenpäin arvelin 20 minuuttia, kunnes uskalsin liikkua. Ensin liikutin varovasti oikeaa kättäni. Mikään ei ollut mennyt poikki. Sitten kokeilin vasenta ja huokaisin helpotuksesta, kun mikään ei ollut mennyt rikki. Kokeilin vielä muut raajat ja sama tulos jatkui. Olin ollut onnekas.

Nousin varovasti jaloilleni, sillä päässä huimasi ja pauhasi. Maasto liikkui niin nopeasti, etten saanut mistään yksityiskohtaa, mitä katsoa saadakseni tasapainoni takaisin. Huojuin hetken kuin vastasyntynyt vasikka vihreillä kesälaitumilla. Etsin käsilläni tukea turhaan. En saanut mistään otetta. Huimaus alkoi mennä nopeasti ohi ja aloin muutenkin vakaantua. Pystyin hahmottamaan puut, pensaat ja polun. Otin pienen askeleen kääntyäkseni katsomaan vanhaa ajokkiani. Vasta silloin hoksasin bensan kitkerän hajun. Moottori savusi ja tanko oli vääntynyt. Tuolla ei ajettaisi hetkeen.

Kävelin varovaisesti lähemmäs tossumopoa ja sen ohi. En tiennyt, kuinka kaukana olin asuinalueesta tai julkisesta liikenteestä. En edes muistanut miten olin risteyksistäni kääntynyt. Olin totaalisesti liemessä. Ensimmäiseksi en osannut tietä tai en tiennyt minne mennä, toiseksi minulla olisi luultavasti aivotärähdys enkä pysyisi pystyssä kovin kauaa ja kolmanneksi minulla ei ollut puhelinta jolla kutsua apua. Siinä vaiheessa olisin halunnut huutaa.

Päätäni vielä pakotti, joten en jaksanut ajatella tuon enempää. Päädyin nopeasti mietittynä kävelemään sen mitä pystyisin. Joutuisin kävelemään kotiin,vaikka oli tulossa pimeä. Kivuliaassa päässäni kirosin itseäni ja tyhmyyttäni. Lähdin laahustamaan samaa polkua, mistä olin tullutkin noin tunti sitten.

Muodon muutos

2011-05-25T13:08:01+03:00

MUODON MUUTOS
Hannele

Kuorin pieneksi käyneen kotelon ympäriltäni.
Nostan katseeni kohti aurinkoa.
Sen lämpö hellii.
Kuivattaa siipeni.
Kauniit, sorjat.

Keltaisilla terälehdillä nuuhkin hetken.
Hellästi ja varoen imen mettä.
Värisen
kuin punertuva haavanlehti.

Mieleni sykkii.

Asunto maailmalla

2011-05-23T09:55:01+03:00

Asunto maailmalla
Paula

Tummien sinisten verhojen välistä näkyy luminen oksa makuuhuoneeseen. Se kimmeltää hetken auringossa. Iltapäivällä vesinorot kulkevat oksaa pitkin. Ne muodostuvat isoiksi vesipisaroiksi. Paisuvat oksankärjessä ja lopulta putoavat lumihankeen.
   Kaipaan. Kaipaan sinistä merta. Kullankertaista hiekkarantaa. Vihreiden akasi-oiden tuoksua. Kärpänen lentää nenää. Yritän huitoa sitä pois. Mustekynä vetää sinisen viivan poskeen. Pekka oli tatuoinut poskeensa haavan tikkeineen. Tiina kulki hänen perässä Erottajalla. Hän kantoi valkoisia korkeakorkoisia avokkaita keinutellen niitä kädessä. Toisessa kädessä oli ruskea, muovimuki. Kassista pilkisti pullo kuoharia. Oli kevät, vappu.
   Lapsi huutaa. Heiluttaa käsiään kuumissa vaunuissa ostarin seinänvieressä. Ku-kaan ei katso perään. Koira on kiinnitetty pyörätelineeseen. Vasta kahden päivän päästä joku huomaa. ”Se on, se sama koira.” Omistajaa ei ole lähellä. Lapsi huu-taa taas vaunuissa paikallisen Harald - pubin edessä. Luonani vierailevat ystävät.
   Tarja ja Lasse nousevat koneeseen, lennolle kohden Turkkia. Ovat ostaneet osakehuoneiston. Menevät hakemaan avaimia. Aikovat kalustaa tällä reissulla. Koivuissa on tuuheat lehdet. Aurinko paahtaa ikkunasta sisään. Pelargoniat kuolevat kuivuuttaan. Ystävät käyvät luonani kertovat tapahtumista ympärillään.
   Oksa saa uuden värin, keltaisia, vihreitä, punaisia sävyjä lehdissä. Nautin väri-loistosta. Muutoksen havaitsee tarkkaan seuraamalla. Eilen haavanlehti kolman-nen oksan kärjessä oli vihreä. Tänään se alkaa kellastua. Huomenna punastuu. Viikon päästä oksankärki on tyhjä.
Ikkunasta näkyy uudessa villapuserossa kävelevä koira. Se vetää perässään tuu-lipukuista naista. Tämä selvästi haluton ulkoilutettava pysähtyy suuren tammen viereen sytyttämään tupakan. Koira yrittää jatkaa matkaa, mutta turhaan. Päivit-täinen nikotiiniannos on saatava. Haukku paljastaa jotain outoa. Keski-ikäinen nainen työntää lastenvaunuja. Pysähtyy tammen luokse ja jättää vaunut siihen. Koira katsoo niitä. Kesken olevaa lenkkiä jatketaan. Lapsi itkee ja huitoo vau-nuissa. Tuuli lennättää viimeisiä syksynlehtiä.
   Väsyttää, huimaa, oksettaa. Sytostaatit eivät sovi minulle. Vaunut heiluvat tammen alla. Soitan illalla hätänumeroon. Tuleeko lumi tänä syksynä?

Pyrstökala

2011-05-20T11:54:01+03:00

Pyrstökala
Iiris Kans

Tuuli seisoo yhdellä jalalla ovensuussa ja katsoo Roosaa nauraen.
   - Haluan leikkiä kanssasi.
   - Ulkona. Mentäiskö kiikkumaan? Roosa hytisee petoniportaalla. Isä nukkuu, eikä häntä saa häiritä, hän kuiskaa ja katsoo Tuulin sinisiin silmiin. Sisältä talosta kuuluu kova kuorsaus.
   Tuuli räpyttää silmiään ja vaihtaa jalkaa.
   - Joo, mennään vaan. Mä meen jo, laita takki äkkiä, hän suhahtaa. Roosa pukee niin nopeasti ja hiljaa kuin pystyy. Takki päälle, kengät jalkaan nauhat kiinni valmis! Tyttö pyrähtää jo eteisestä juoksuun.
   Kiikku nousee ja laskee, ylös alas korkealle alas ja tyttöjä naurattaa. Vatsanpohjasta nousee pyrstökala, kurkkaa melkein suusta muttei uskalla ja painuu alas vatsaan, samaan tahtiin kiikun kanssa. Ylhäällä kala heilauttaa pyrstöään, kurluttaa ja Roosan jaloissa säkenöivät sen suomut.
   - Hypätään! Tuuli huutaa ja molemmat päästävät naruista irti, hyppäävät ylös kauas ja alas. Roosa tömpsähtää violettiin kanervikkoon, Tuuli hieman kauemmas.
   - Uuestaan! Tuuli juoksee takaisin keinulle, Roosa perässä.
   Jalat eteen taakse ylös alas uuestaan, ylös alas uuestaan irti. Roosa hyppää jännään ja putoaa polun varteen. Tulikipu iskee polveen heti ja häneltä karkaa huuto. Roosa pitää kiinni polvesta ja heiluttaa harteitaan edestaas, edestaas. Hän pistää silmät kiinni, puree hampaat kiinni niin että narskuu. Poskiin sattuu. Pyrstökala nousee päähän ja pyörii siellä vimmatusti niin, että Roosa rojahtaa kyljelleen kanervikkoon.
   - Sulta tulee verta, huohottaa Tuuli vieressä.
   Veri on lämmin punainen vana sääressä. Tuuli pyyhkii sitä kädellään ja nuolaisee.
   - Yäkök! Sun pitää mennä kotiin, niin sun iskä laittaa siihen laastarin. Tuuli kaivaa neulasia suustaan ja sylkee maahan. Hän tarttuu Roosaa käsivarresta ja vetää hänet ylös.
   - Joo, niin, Roosa nyyhkäisee ja kömpii ylös. Polveen sattuu. Mun iskä ei laita laastaria ku se nukkuu ikiunta sohvalla, hän ajattelee sumeasti ja huikkaa Tuulille hakevansa Hansalaastarin keittiön kaapista. Juostessaan hän ajattelee, että Pepin iskä on lähtenyt merille. Roosakin haluaa ajatella niin. Iskä on jossain merillä ja tulee joskus takaisin.
   Ulko-ovella Roosa kuulee, kun isä kuorsaa kovasti ja hengähtää syvään. Hän suunnistaa hiljaa vessaan ja pyyhkii enimmät veret vessapaperiin. Sitten hän hakee keittiön kaapin alahyllyltä muovilaatikosta Hansalaastarin. Polven haava irvistää Roosalle punaisella suullaan, mutta Roosa teippaa sen suun kiinni laastarilla.
   - Etpä irvistä enää, hän supattaa haavalle. Tuuli odottaa terassilla ulkona.
   - Mennään vielä kiikkumaan, ehditään vielä ennen kuin äiti tulee puoli kymmeneltä, Roosa pyytää Tuulia.
   - Mennään vaan. Onksun polvi taas hyvä?
   - Ei puhuta siitä enää. Mennään kiikkumaan. Roosa haluaa, että pyrstökala hyppää taas.
   Tytöt kiikkuvat niin kauan, että tulee hiki ja lopulta nälkä. Pyrstökala jaksaisi kyllä kiikkua ilman ruokaa vaikka iltaan saakka, Roosa ajattelee, kun juoksee takaisin kotiin. Äiti on varmaan tullut jo töistä ja hakenut iskän meriltä.

Poika ja hevonen

2011-05-20T11:51:01+03:00

Poika ja hevonen
Marja

Hän sai keinuhevosen ollessaan 5-vuotias, muttei koskaan tullut tietämään siitä. Kasvattitädeistä vanhin sanoi pojan olevan moiseen jo liian vanha. Tädeistä nuorin sanoi pojan hevosta tarvitsevan, sillä leikkiessään hevosella poika unohtaisi kaikki ne ikävät tapahtumat.
   Oli pojan syntymäpäivä, ja tädeistä nuorin talutti pojan leikkihuoneeseen. Tädin, sen nuorimman, käsi oli jo tuolloin kylmä, ja kaivaessaan leikkihuoneen avainta vyötäisillään roikkuvasta avainvyöstä, täti alkoi yskiä voimakkaasti. Punaisia veripisaroita pirskoutui leikkihuoneen valkoiseen vastamaalaatuun oveen. Poika pelästyi, mutta täti yritti olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Karl, miespalvelija, oli paikalla. Tietysti oli, Karl oli läsnä kaikkialla. Karl aukaisi leikkihuoneen oven ja työnsi pojan sinne. Ja leikkihuoneen oven paukahtaessa kiinni, poika näki, kuinka Karl talutti tätiä, sitä nuorimmaista, pois. Poika jäi yksin. Poikaa pissatti. Tapahtui se, mitä pitikin.
   Leikkihuone oli suuri ja avara. Sen katto oli korkealla ja ikkunat isot. Kylmäkin se oli, koko linnassa veti ovista ja ikkunoista. Ilmankos täti yskikin. Pojan kurkku oli myös kipeä. Hän sai juoda lämmintä rohtovettä. Joka aamu ja joka ilta Karl toi kupin pojan vuoteen viereen. Ja juotava oli, kaikki oli juotava siinä Karlin katsoessa. Livistää ei voinut. Karl oli vahva, ja vanhin täti ankara. Toisinaan täti, nuorimmainen, tuli pojan seuraksi. Täti luki pojalle satuja, joskus yritti tapailla jopa laulua. Silloin rohtovesi ei ollut niin pahanmakuista juoda. Mutta kun tädin poskilla paloivat punaiset täplät, ja tädin silmiin tuli outo kiilto, siitä poika tiesi, ettei täti taas vähään aikaan tulisi. Sillä täti olisi luultavammin matkustanut pois, jonnekin meren rannalle, siellä tädin oli parempi hengittää, niin pojankin kuullen puhuttiin.
   Tänään oli pojan syntymäpäivä, ja pojan lahja oli keinuhevonen. Poika oli jo samassa huoneessa, samassa suuressa huoneessa, aivan likellä jo. Mutta poika oli yksin. Ypöyksin. Ja poikaa pelotti, sillä lätäkköä leikkihuoneen lattialle ei olisi saanut tulla. Poika istahti seinän vierelle ja nojasi päänsä polviin.
   Oli kerrassaan kummallista, että kylmään kolkkoon leikkihuoneeseen kantautui peipposen laulu.
   Peipponen lauloi, kun Karl kantoi keinuhevosen pois leikkihuoneesta. Poika oli jo täyttänyt 10-vuotta ja ymmärtänyt olevansa linnanherra. 10-vuotias. Herra. Mutta vanhin täti, se ainoa nyt, käski salvata leikkihuoneen oven. Sinne ilmestyivät työmiehet, ja työmiesten lähdettyä vanhin täti järjesti leikkihuoneessa kutsuja, joihin pojan ei sallittu tulla. Tädistä vanhin pukeutui nyt ainaisesti mustiin. Hän oli menettänyt liikaa ja tahtoi huomioita. Tämä sukulinna, jota Monamartit olivat hallinneet ainakin kolmesataa vuotta, tämän linnan puutarhaan oli haudattu turhan nuorena moni.
   Poika ei ymmärtänyt kuolemaa, ei sen pysyvyyttä, ei hän osannut vaatia osaansa rakkaudesta, lämmöstä. Hän oli kokenut vain kylmän käden ja nähnyt veripisarat valkoisella ovella. Ja mestari oppipoikineen, hän joka oli tehnyt keinuhevosen, nukahti onnellisena joka ilta ajatellen, että oli tuottanut pikkuiselle linnanherralle iloa.
   15-vuotiaana poika sai lahjaksi oman hevosen. Se oli rautias tamma, lempeäluontoinen, vasta satulaan totutettu ja kuitenkin niin säyseä, että Karl saattoi antaa sen suoraan pojalle. Poika ajatteli usein, että hevonen muistutti jotain, jotain läheistä. Aivan kuin ihmistä. Hevosen kyljet tuntuivat lämpimiltä pojan pohkeita vasten. Ja poika muisti sen vastakohdan, ihon kylmyyttä hohkaavan lämmön, kenen? Toisinaan poika muisti leikkihuoneen, hevosen ääriviivat oikeassa nurkassa, keinuhevonenko se? Mutta se oli kaikki kuvitelmaa, muistoja, ikäviä. Veripisarat valkoisessa ovessa. Lätäkkö lukitun huoneen lattialla. Oli parempi vaieta. Parempi olla hiljaa. Ei kysyä mitään.
   Poika kuoli sodassa 20-vuotiaana. Hevonen, niin kertoi uskollinen sotapäälikkö Karlille, oli laukannut suoraan vihollisten keskelle. Se hevonen, aina niin lempeä ja säyseä tamma, oli kerrankin toiminut oikukkaasti. Se tamma ei halunnut olla vain varjo niin kuin oli ollut se toinen.
   Tädeistä vanhin mietti hetken surusanomaa ja valitsi sitten ranteeseensa mustahelmisen korun.
   Karl käski kaivaa puutarhaan uuden kuopan.