Hyvä blogin lukija!

Tämä on kirjoittajakurssilaisten jatkokertomus, joka jatkui, kasvoi ja muuttui koko kurssin ajan. Nyt kertomus on saatu päätökseen.

Mukavia lukuhetkiä!

JATKOKERTOMUS
(päivitetty 22.9.08)

Uudet saappaani kopisivat koulun käytävällä. Kopisin lasiovien taakse ja menin portaiden alle. En sytyttänyt valoja, halusin hämärää, halusin viileää linoleumilattiaa ja portaat pääni päälle. Makasin lattialla, kylmä alkoi nostella ihoani ja lopulta nousin istumaan. Joku hiippaili käytävällä, koulun puolella. Sinne ei päässyt iltaisin, vaksi lukitsi oven joka iltapäivä päivällisen jälkeen. Tänään ruokalassa oli ollut pyttipannua, perjantaituttua. Lihapullia tiistailta ja perunoita maanantailta ja keskiviikolta. Sipulia ja makkaraa sekaan. Hyvin kelpasi, koko koulun lempiruokaa. En uskaltanut enää liikkua, vaan jäin istumaan jalat ristissä portaiden alle, odotin että hiippailija häipyy. Luultavasti se oli joku opettaja, jolla oli unohtunut jotain luokkahuoneisiin, kalenteri tai kokeet, jotka se aikoi korjata tänään. En halunnut nähdä ketään, varsinkaan opettajaa. Jos se olisi joku muu, rosvo tai raiskaaja, minulla olisi uudet saappaani ja niissä ainakin viiden sentin korko. Riisuin toisen kengän ja nostin sen iskuvalmiiksi.

   Kuuntelin. Askeleet lähestyivät. Ne kuulostivat ihan Pennan sandaaleilta, pehmeät laiskat läiskähdykset. Se oli aika rento tyyppi, ei jaksanut nipottaa, jos joskus oli jollain esitelmä myöhässä. Mutta en minä halunnut nähdä sitäkään, en nyt. Puristin kenkää. Käsiä hiosti, ja päässä alkoi kohista tutusti. Voi itku, jos se taas alkaisi. Laskin sydämenlyöntejäni, laskin lähestyviä askeleita. Sitten askeleet pysähtyivät. Avainkimppu kilahti, ja oven lukko naksahti. Hengitin syvään. Ei se tullutkaan tälle puolelle, meni luokkaansa. Laskin kengän syliini, riisuin toisenkin. Nousin ja luistelin sukat liukuen käytävälle, jatkoin pitkin käytävää, käännyin kulman taakse. Menin seinänviertä, roikotin saappaita varsista toisessa kädessä, toista kättä vedin pitkin seinää. Se oli sileä ja kylmä. Pysähdyin ja painoin otsani kiinni kylmyyteen. Se haisi koululle, vuosikymmenten pyttipannu ja murrosiän hiki ja liidun valkoinen pöly ja ulkovaatteiden kosteus olivat syöpyneet sen hailakankeltaiseen maaliin. En tiennyt, mihin olin menossa. Minulle ei ollut enää mitään paikkaa. Eikä kukaan voinut auttaa.

 

   Ahdistuksenaalto uhkasi hukuttaa minut alleen, ja olisi onnistunutkin siinä, jollei avautuvasta ovesta puhaltava syystuuli olisi sitä sysännyt pois. Ruokasalin ovesta tuli joku sisään. Painuin matalaksi tarjoilukärryn alle, nenäni työntyi vahausta rukoilevaan muovimattoon. Se haisi eltaantuneelle rasvalle. Ekaluokan Eki oli tiputtanut pyttipannunsa lattialle, ja siivous oli tapahtunut servetillä pyyhkäisten. Kipakat askeleet kiiruhtivat ruokasalin läpi. Näin saappaat, täsmälleen samanlaiset, joita pidin kainaloissani, yöllisellä kulkijalla. Varovasti nostin päätäni naisen etääntyessä. Titta på- Hannehan se kipitteli minun kengissäni johtavan ruotsalaisen vaateketjun muovikassi heiluen askelten tahdissa. Loin myrkyllisen mulkaisun Hannen perään, jättefint, sanoin äänettömästi. Hanne vilkaisi taakseen aivan kuin olisi vaistonnut vihamielisen tuijotukseni.
   Uteliaana seurasin Hannea. Mitä ihmettä hän tähän aikaan teki koulussa, tietääkseni ruotsin opetus tapahtui virka-aikana. Hanne pyyhälsi suoraan Pennan luokkaan. Aavistelin kunnon vanhanaikaista työpaikkaromanssia. Ajatus huvitti minua niin, että hihittelin itsekseni unohtaen hetkeksi tukalan tilanteeni. Kaivelin viisimegapikselistä kamerakännykkääni taskusta ikuistaakseni vuosisadan rakkaustarinan. Hanne painui sanaakaan sanomatta opettajan pöydän ääreen. Hän nosti muovikassistaan valkoisen käsilaukun, minkä kuivunut veri oli marmoroinut raudikkoruunan väriseksi.Tunnistin laukun, siitä ei voinut erehtyä. Ahdistus palasi hyökyaaltona, voimakkaampana kuin kertaakaan tapahtumaketjun alettua. Huoli peitti luokasta kuuluvan keskustelun alleen, kunnes nimi KOIKKALAINEN tunkeutui kohinan läpi tajuntaani.
   Jälleen uusi kauhun salama lävisti ruumiini tajutessani, etten ollut nähnyt Koikkalaista vähään aikaan sipsuttamassa sievillä kangaskengillään pitkin koulun käytäviä. Valkenevan oivalluksen rattaat pyörivät päässäni kiivaasti ajatellessani menneitä viikkoja; Koikkalaisen kummallista taipumusta vaipua toisinaan jonnekin syvälle ajatuksiinsa, sen sameita silmiä ja sen uutta valkoista käsilaukkua, jonne se työnsi välillä kätensä kuin koskettaakseen jotakin. 
   Tunsin sydämeni jyskytyksen korvalehdissäni ja ohimoillani. Pääni täytti kauhea, raivoisa humina. Penna pomppasi äkkiä seisomaan pulpetilta, jonka päällä se oli istunut ja alkoi liikehtiä levottomasti lattialla. Kavahdin nopeasti taaksepäin pois näkölinjalta puristaen edelleen saappaita hikisessä nyrkissäni. Kuuntelin hetken ihan hiljaa, hengittämättä, ennen kuin uskalsin taas katsoa. Nyt Hanne itki nytkähdellen opettajanpöydän takana. Sen tavallisesti niin huolella meikatut silmät olivat pelkkää mustaa suttua, ja sen itsevarma olemus oli lysähtänyt rispaantuneelle, rullajalkaiselle työtuolille. Penna seisoi lähellä ikkunaa ja tuijotti ulos leimuavin silmin. Se vaikutti kiihtyneeltä. 
   - Mikä sinuun on mennyt, Penna huusi, oletko sinä saatana tullut ihan hulluksi? 
   Hanne jatkoi itkuaan.
   - Ja mitä helvettiä varten sinä minut tähän sotket? 
   Mitä Hanne sitten olikin tehnyt, Penna ei ainakaan ollut siitä ilahtunut. Hän puri hampaitaan yhteen niin että posket kumpuilivat. Äkkiä hän kääntyi ikkunaan päin ja sanoi aivan rauhallisella äänellä: - Minä soitan poliisit. 
   - Eh-en minä, Hanne sai änkytettyä itkun seasta, - minä en py-y-ysty, o-olen pahoillani.
Hanne tärisi niin, että rullatuoli liikkui rahisten edestakaisin lattialla.
Penna katsoi häntä ilmeettömästi: - Poliisit saavat selvittää tämän. Turhaa sinä minulle sitä selität.
   Yritin palauttaa itseäni maanpinnalle. En halunnut olla yhtä säälittävä kuin Hanne, jonka ryhti muistutti nyt epämiellyttävästi kasaa puolivalmista hyytelöä nostettuna huoneenlämpöön. Muistin kuinka Hanne luokassaan saattoi huutaa häriköille sellaisella volyymilla että viereisenkin luokan oppitunti häiriintyi, ja ihmettelin saattoiko tämä todella tapahtua oikeasti. 
   - Mi-i-inä, Hanne itki ja päästi kurkustaan kasan käsittämättömiä yskähdyksiä ja rahinaa. Kuulosti siltä kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. No, hyvähän hän oli kaikenlaisessa lirkuttelussa ja teeskentelyssä, mutta tuntui uskomattomalta että hän silti vapaaehtoisesti päästäisi itsestään mitään niin rumaa kuin tuo ääni. Hannen täytyi olla todella epätoivoinen, päättelin. Ehkä se kuitenkin toimi, sillä Penna näytti tekevän täyskäännöksen. Hän astui lähemmäs Hannea ja taputti häntä olkapäälle.
   - Pystytkö sinä hengittämään?
   Hannen hengitys rauhoittui hieman, ja hän veti muutaman pitkän katkonaisen hengenvedon.
   - Minä yritän, hän sanoi ääni loppua kohten haurastuen. Hän veti olkapäillään roikkuvan savunharmaan mohairvillatakkinsa tiukemmin itseään vasten kuin turvaa hakien. Penna seisoi hänen vieressään vielä ärtyneen näköisenä ja punaiset läikät paloivat hänen kaulallaan. 
   - Olet ainoa jolle voin tästä asiasta puhua, Hanne aloitti vihdoin pienellä äänellä tuijottaen käsiään. - Löysin tämän laukun nyt iltapäivällä uintikoppien vierestä, ja se on Railin, sisällä on hänen tavaroitaan. Minun pääni on ihan sekaisin enkä tiedä mitä ajatella. Pelkään että jotakin pahaa on tapahtunut. Tämä on verinen, ja Raili on ka-ka-kadonnut. Hannen ääni särkyi taas nyyhkytykseksi.
   Raili Koikkalainen oli siis todella hävinnyt - ajattelin piilossani - eikä se ole juuri koskaan pois töistä, en muista koska olisi ollut edes sairauden takia pois koulusta.
  Aina se nökotti aamulla ajallaan luokassa vaaleat kiharat täristen.
  - Sinä et siisi tiedä mitä hänelle on tapahtunut tai missä hän on, kysyi Penna tiukasti. - Milloin olet nähnyt Railin viimeksi?
  Hanne oli hetken hiljaa ja sanoi sitten, että Riston juhlissa viikko sitten lauantaina, minä ja Raili olimme siellä. Hento puna kohosi Hannen itkusta ryvettyneille kasvoille.
  Herranen aika - minä höristin korviani - oliko kysessä koulun rehtori Risto, ja oliko hän kutusunut juhliinsa vain Koikkalaisen ja Hannen? Risto Penninki oli mies, josta ei todellaakaan tullut mieleen että hän olisi bilettänyt nuorempien naisopettajien kanssa.

Hän oli käynyt jo kahden ja puolen vuoden ajan terapeutilla. Muutamien viikkojen taukoja lukuunottamatta joka tiistai klo 10. Katsellut ikkunasta tuttua vuoden aikojen mukaan muuttuvaa koivun olemusta. Koivussa tapahtuneet muutokset saivat aina uudelleen pohtimaan omia vuodenaikoja. Kausia, jolloin olo oli täysin alaston ja turvaton. Oli ollut myös lämpimiä, tuoreiden ja pehmeiden lehtien suojaamia aikoja. Toipumisen aika oli edistynyt niinkuin oli kerrottu sen oletettavasti ja kokemusten mukaan etenevän Mielialat vaihtuivat edelleen jopa päivittäin. Toivon ja ilon tunnelmista syvään epätoivoon.
  Omasta mielestään hän oli tehnyt kovasti raskasta psyykkistä Pitänyt ajoista kiinni ja antanut ajatusten välillä tulla vapaasti, jotta saatiin materiaalia käynnissä olevaan tutkimustyöhön.
Tutkimuksen ja syväluotauksen kohteena oli oma mieli ja sen sisältö. Oli käynyt kiistämättömän selväksi, että pään sisällä ja vaikutti siltä, että myös eri puolilla kehoa oli tallentuneena kaikki elämänaikaiset kokemukset, tapahtumat, tunteet , reaktiot ja ajatukset. Myös piilotajuiset. Kellariosastoa oli kyllä kaikista vaikein tavoittaa. Esteitä oli paljon ja portaissa alkoi pelottaa.
  Kaksi ja puoli vuotta kaivauksia mielen raunioissa ja vieläkään ei ollut kokonaisuus alkanut hahmottua. Oli vain pirstaleita, mielikuvia. Aina uudelleen tapahtumia kouluajoilta. Unissa henkilöitä, jotka tunnisti ja pystyi epämääräisesti liittämään omaan elämään.Osa unien hahmoista olivat välillä kuin jostain saippuasarjasta. Rakkautta ja valheita. Kauhuntäytteisissä painajaisissa väkivalta ylitti CSI:n pahimmatkin kohtaukset.
  Kuitenkin tietoisuus jonkin ymmärrettävän kokonaisuuden olemassaolosta ei poistunut. Mistä oikein oli kysymys. Miksi ahdistukset ja paniikki palasivat ennakoimattomasti. Sen hän oli päättänyt ottaa selville. Ja siksi hän oli nyt keskustelemassa terapeuttinsa kanssa uuden traumaterapiamenetelmän käytöstä. Silmänliikkeisiin perustuvasta menetelmästä, joka auttaisi työstämään mielen kaaosta ja sirpaleisia muistoja loogiseen ja ymmärrettävään järjestykseen. Tämän informaation uudelleenprosessoinnin oli määrä myös lievittää ja jopa jättää historiaan elämään kärsimystä tuotaneet oireet. Ehkä vihdoinkin selviäisi miksi punaisten korkokenkien näkeminen näyteikkunassakin alkoi sietämättömästi ahdistaa.
 
Tänään koivussa olivat uudet hiirenkorvat muistuttamassa uuden vaiheen alkamisesta. 

Heristin korviani ja kurkistin kärryn takaa. Kuulinko oikein? Kyllä, ovi lonksahti käytävän päässä kiinni ja raskaat askeleet alkoivat lähestyä. Niitä on varmaan useita. Ihan kuin koira kiskoisi hurjasti eteenpäin vainuten, siis minua ja... , voi kau-hea.
  - Nyt on pelini pelattu. Mitä selitän, miksi olen täällä tähän aikaan, oli kuin olisin huutanut äänettömästi kauhun vallassa.
  Puristin punaisia saappaitani yhä lujemmin kehoani vasten, kuin turvaa etsien. Tunsin kuinka tuskan hiki nousi otsalleni. Silmät tuntuivat pullistuvan päässä, pulssi hakkasi, kädet kostuivat, vessaankin olisi mentävä. Ruokakärrykään ei suojaa minua, mihin katoaisin.
  - Mii-tä sanon Hannelle ja Pennalle. Kuulinhan heidän puheensa. Mitä sanon kuulleeni, mitä en, mi-tä eeen..., een kuul-lut mi-tään... 
  

Kyyristyin.  Vartiointiliikkeen tyyppikö?  Hitto.  Toinen kiinnijääminen samalle päivälle  -  ensin äikänope, nyt vartija.  Sydän hakkasi.  Tuijotin käytävään.  Mies ja koira tulivat rinnakkain:  rehtori Penninki ja hänen jättimäinen bullmastiffinsa.  Ne lenkkeilivät usein jokirannassa, ja olin ihmetellyt, miten eläin voi olla niin isäntänsä näköinen.  Koira haistoi minut, tuli kynnet rapisten kohti.  Rehtorin askeleet kumisivat.  Koira läähätti.  Suljin silmät, jähmetyin paikalleni.  Samassa rakki tunki raskasta päätään teräksisen kärryn ja seinän väliin, piilopaikkaani.  Tunsin koiranmakkaranhajuisen hengityksen kasvoillani.
   - Rontti! Paikka!  rehtori ärähti.  Koira totteli heti.  Tuijotin rehtori Risto Penningin moitteettomiksi kiillotettuja mustia kenkiä ja teräviksi prässättyjä housunlahkeita.  En uskaltanut nostaa katsettani.
   - Kuka ja millä asialla? rehtori kysyi.
   En ehtinyt vastata, kun Pennan luokasta kuului kolinaa ja Penninki käännähti äänen suuntaan.  Ovi oli yhä auki, mutta valot oli sammutettu.  Sain reksiltä käskyn odottaa paikoillani.  Bulmastiffi loi minuun vielä luokan kynnykseltä verenhimoisen katseen.  Kun parivaljakko katosi ovesta sisään, otin jalat alleni.

Huomasin vasta ulkona, että toinen saapas oli juostessa pudonnut kainalostani.  Ulko-ovi oli pamahtanut takanani lukkoon.  Olin pihalla, sanan kaikissa merkityksissä, ja ilman toista kenkää.  Istuin portaille.  Hannea ja Pennaa vakoillessani olin unohtanut omat ongelmani, mutta nyt kuumottava häpeä palasi taas.  Ruttu oli palauttanut kirjallisuusesseet kaikille muille mutta ei minulle.  Tänään iltapäivällä viimeisen tunnin alussa se oli katsonut minua pitkään ja sanonut, että sillä olisi tunnin jälkeen asiaa.  Tiesin heti.  Sanoin, etten ehtisi jäädä.  Ruttu äyskäisi, ettei asia voinut odottaa.  Sillä oli ollut kylmä ääni ja tuima ilme.  Olin tyhmä, tyhmä, tyhmä.  Äikänope oli tajunnut temppuni.  Jos se soittaisi kotiin?  Mitä isä sanoisi?  Ei, kotiin ei olisi menemistä.  Olin pilannut kaiken.  Tunnin lopussa olin livahtanut ensimmäisten joukossa luokasta, ja Ruttu oli jäänyt huutamaan perääni.

 

Porraskivi tuntui kylmältä allani.  Plagiaatti.  Piruko minuun meni?  Kiire, koeviikko, väsymys.  Turhaa puolustelua.  Olin huijari, totaalisen toivoton ääliö.

 

Kirosin tyhmyyttäni.  Mutta oliko esseen imurointi netistä pahinta, mitä olin tehnyt?  Mitä vaivaisen tekstin kopioiminen merkitsi kenellekään?  Pahempaa oli se, että olin ollut välinpitämätön, empatiaan kykenemätön hirviö.  Olisin voinut auttaa Koikkalaista tai edes olla sille kiltti.  Lauantaiyönä viikko sitten Koikkis oli seisonut kanssani samalla bussipysäkillä, puristanut laukkuaan rintaansa vasten.  Se oli näyttänyt enemmän lääkkeensä unohtaneelta avohoitopotilaalta kuin viikonloppuaan viettävältä sinkkulehtorilta.  Minä en tervehtinyt sitä.  En kysynyt, mikä sillä oli hätänä.  Olin kääntänyt Koikkalaiselle selkäni.

 

Näin yhä silmissäni Raili Koikkalaisen itkettyneet kasvot.  Oliko Koikkis-raukasta jäänyt jäljelle pelkkä verinen käsilaukku?  Nousin portailta orpo saapasparka kainalossa.  Tämän sotkun minä selvittäisin.

 

-Eniro nollasatasatasata, miten voin auttaa?
  -Koikkis eiku siis Koikkalainen Raili, Perähikiä. Saisko numeron ja osoitteen, kiitos!
 
Soitin saamaani numeroon, missä monotoninen ääni vakuutti minulle, ettei tähän matkapuhelimeen saada yhteyttä. En alkanut inttämään vastaan, vaan laitoin kiireesti töppöstä toisen eteen. Päämäränä oli Lehtorikatu 2A2. Mummuni olisi kutsunut sitä fiiniksi asuinalueeksi.
 
Leppoisa syystuuli oli voimistunut raivoavaksi myrskyksi. Juoksin sukkasillani rivaria kohti, hiljensin vauhtia postilaatikoston kohdalla. Tiirailin katuvalojen loisteessa nimiä laatikoista. Aivan oikein, kakkosessa asui Koikkis, mutta lapussa luki myös toinen nimi, Rosendahl. Jessus, Hanne ja Raili asuivat samassa osoitteessa. Huh, siinä taloudessa kieliopit olivat kohdallaan.
 
Lähestyin ovea hitaasti, vaikka varpaita paleli perhanasti. Ovi oli selällään, ulkovalo oven yllä valaisi tuulikaapin, jonka matolle oli lennellyt haavan lehtiä haravoitavaksi asti. Katsahdin olkani yli, pihalla ei näkynyt liikettä. Kuin varas, joka olinkin plagiointini johdosta, hiivin sisään neitihuoneistoon. Ja ensimmäisenä eteisen kokovaratalopeilissä törmäsin kammottavaan näkyyn. Mulla oli meikit levinneet!
 
Järkytyksestä selvittyäni lompsin peremmälle huoneistoon, availin ovia ja tilanteesta huolimatta ihastelin sisustusta, joka oli kuin Avotakan sivuilta repäisty. Sitten törmäsin merkilliseen näkyyn, yhden oven takaa paljastui viidakko! Troppiseen puutarhaan tutustuminen keskeytyi, kun käytävältä kuului koiran läähätys. Hyppäsin kuin Tommi Evilä takaovelle ja luikahdin hiljaa siitä ulos. Kiersin etupihalle ja kyyristyin pensaan alle tarkkailemaan tilannetta.
 
Miten Penninki & kuolakone löysivät minut, ehdin ajatella, kunnes huomasin, että reksillä olikin jotain aivan muuta mielessään kuin rikolliset oppilaansa. Se alkoi nimittäin kannella niitä yrttejä pakuun, jonka se peruutti ihan oveen kiinni. Mitä ihmettä oli tekeillä, mietin pääni puhki, kun joku tarrasi kiinni käteeni.

 

Suustani purkautui käheä kauhun huuto. Kun käänsin pääni, takanani seisoi ryvettyneen ja mielipuolisen näköinen Koikkis. Onneksi Penninki oli juuri mennyt takaisin sisälle hakemaan uutta kuormaa, eikä se kuullut älähdystäni. Koikkis puristi kättäni luisevilla sormillaan niin että sattui, ja sen kasvoilla oli anova mutta samalla jotenkin tyhjä katse. Kun katsoin alas, huomasin ulkovalon kellertävässä kajastuksessa, että Koikkiksen käsi ja sen vaaleanlila pitsipusero olivat veren peitossa. Vaistomaisesti riuhtaisin käteni vapaaksi, jolloin myös Koikkis kavahti kauemmas kuin säikky eläin.
  - Raili, kuiskasin hiljaa, sillä Penninki oli taas ilmestynyt pihalle sylissään kaksi suurta kukkaruukkua - oletko sinä haavoittunut?
Koikkis ei reagoinut mitenkään. Sen hiukset olivat aivan sekaisin ja se näytti myös laihtuneen entisestään. Jos Koikkis oli aikaisemmin vaikuttanut hieman epävakaalta, niin nyt se näytti tosissaan tärähtäneeltä! Mitä ikinä sille olikaan tapahtunut, ajattelin levottomana, tämä ei ollut oikea paikka jäädä puimaan sitä. Penninki ja sen kuolaava rakki hyörivät muutaman metrin päässä.
  - Pystytkö sinä kävelemään? kuiskasin.
Koikkis katsoi minua, mutta ei tuntunut ymmärtävän. Jotenkin se on tännekin päässyt, joten luultavasti se pystyy liikkumaan ainakin kohtuullisesti, päättelin. Sen takana kiveyksellä oli siellä täällä tummanpunaisia veripisaroita jotka johtivat takapihalle kuin nyrjähtänyt versio Hannun ja Kertun leivänmuruista. En ollut nähnyt Koikkista sisällä asunnossa, mutta toisaalta, en ehtinyt tarkastaa kaikkia huoneita. Sitä paitsi ulko-ovi oli retkottanut auki - Hanne ei olisi ikinä ollut niin huolimaton!
  Kohotin varovasti päätäni ja näin pensaan raosta, että Penninki oli täydessä työn touhussa, se kantoi nyt pakuun ruskeita pahvilaatikoita. Sen hämärissä muuttohommissa kestäisi ehkä vielä pitkään, enkä voinut jäädä pusikkoon odottelemaan, että Koikkis vuotaisi kuiviin omille kotiportailleen. Minun oli saatava se sairaalaan mitä pikimmiten. Kaiken lisäksi Rontti tuntui vainunneen ilmassa jotakin. 

 

Tuuli kolisutteli pihan lipputankoa. Ihmettelin ohimennen, miten autio voikaan olla uinuva rivitalolähiö tavallisena myöhäisenä arki-iltana. Toivoin hartaasti että edes yksi auto ajaisi pihaan, tai edes läheiselle tielle. 
   Koikkalainen nyppi hermostuneesi hupparini hihaa minusta poispäin katsellen ja sopersi jotakin kahdesta. Ajattelin,että se on nyt kyllä ihan sekaisin. Se veti minua autotallille päin. Ensin nykäisin käteni poispäin, mutta jotekin minun vauhkoon tajuntaani tunkeutui ajatus, että siellä voi olla jotakin tärkeää. Hiivin autotallin ovelle. Onneksi ulkovalo ei palanut, ja saimme Kokkalaisen kanssa hiiviskellä pimennossa sillä välin kun Penninki näytti palaavan pakusta luota taas asunnon ovelle takaisin Meitä hän ei voinut nähdä . Toivoin vain, että kaikesta sekopäisyydestään huolimatta Koikkis ymmärtäisi olla tarpeeksi hiljaa. Autotallin oven aaltopeltioven takaa kuului hiljaista ääntä sen jälkeen kun Koikkalainen oli kopauttanut kaksi kertaa siihen kuin merkiksi. Siellä oli joku?
   Nostin varovaisesti oven ylös. Olin huutaa kauhusta ja hämmästyksestä.
Autotallin seinään nojasi tuttu hahmo, sen kädet oli sidottu ja suukin kapuloitu. Risto
Penninki? Koikkalainen ei nyt ollutkaan ainut sekaisin mennyt.
Koikkalainen oli hiipinyt Pennigin näköisen miehen viereen, ja tuijotti häntä ilmeettömänä. Minä hiivin miehen luokse, otin pois suukapulan ja avasin käsisiteet.
Mies nousi ripeästi ylös, otti Koikkista hihasta
   - Olen niin pahoillani Raili kaikesta tapahtuneesta; en voinut sitä mitenkään estää. Sinut pitää saada hoitoon.Mistä olet nuo haavat saanut?
   -Tappelin, vastasi Koikkalainen ihmeen selväjärkisesti.
   - Sinä varmaan ihmettelet tätä kaikkea, mies sanoi minuun katsoen
   - Minä olen oikea Risto. Jos olet nähnyt tänään toisen samannäköisen koiran kanssa olet nähnyt kaksoisveljeni Raunon. Rauno minut tänne sulki, kun tulin yllätysvierailulle. Raili oli silloin täällä myös kotona; en tiedä mitä sitten tapahtui. Mutta nyt ei ehdi tämän enempää.
Minä olin jo näppäilemässä hätäkeskuksen numeroa. Pyysin ambulanssia osoitteeseen ja poliisivoimia. Onneksi sieltä vastattiin nopeasti.
   Vatsaani kouristi, kun ajattelin, että mitähän Hannelle ja Pennalle oli tapahtunut, ja minkälaisessa loukussa he lojuisivat Hannenkin täytyi olla jotekin sekaantunut tähän juttuun, kun kerta hänen ja Koikkiksen asunnolla tässä hääräiltiin. Mistä helvetistä tässä oikein oli kysymys?
   Kaikki oli tapahtunut nopeasti. Hiivimme autotallin taakse, sieltä näkyi kuinka valepenniki kantoi vielä kaksi kasvia autoonsa, läimäytti sitten takaovet kiinni ja hyppäsi etupenkille. Peto seurasi mukana.
 
Ambulanssi ja poliisit tulivat nopeasti. Risto Penninki selitti ambulanssiväelle, että Raili oli jo viikon ajan nauttinut tuntemattomasta kasvista valmistettu teetä, joka todennäköisesti oli joku huumekasvi. Sen takiakin jo sekaisin Ei marihuanaa, mutta ehkä jotakin sen sukulaista. Kaikkihan nyt sen olisivat tunnistaneet Rauno Penniki oli kova Intianmatkailija, ja ehkä kasvit olivat sieltä peräisin. Raili oli luullut sitä laihdutusvalmisteeksi. Ambulanssiväki kohotteli kulmiaan. Haavojen synnystä ei ollut tietoa, mutta tänään ne olivat tulleet.
Poliisille olisi vielä paljon selitettävää. Koikkalainen vietiin vuorostaan pakulla pois, onneksi se vihdoinkin pääsisi hoitoon.
 
Kerroin Hannesta ja Pennasta poliiseille ja Penningille, lähdimme koululle. Olin yrittänyt jo aikaisemmin soittaa kummakin kännykkänumeroon ilman tulosta.
 
Siellähän ne makasivat surkeina sidottuina luokkahuoneessa. Hanne silmät turvoksissa itkusta. Kun oli tullut selväksi , että Koikkis oli hengissä, mutta sairaalassa, Hanne pystyi vastamaan jo muutamiin poliisin kysymyksiin.
   Rauno Penninki oli saanut heidät innostumaan laihdutusbisneksestä. Hän toi Intiasta perinnekasvia, joka nopeutti aineenvaihduntaa. Naiset olivat luulleet Raunoa Ristoksi, eikä käynyt mielessäkään, että Risto olisi voinut jotenkin heitä petkuttaa. Hanne oli saanut kuivattuna kokeilla koe-erää teenä, ja se oli jo kahdessa viikossa tehonnut. Hanne oli voinut hyvin, kun taas Raili oli ollut omituinen jo viikko sitten kun aloitti ensimmäistä kertaa teetä kokeilemaan, tosin se oli ollut tuoreista kasveista. Oli alkanut höpisemään terapioista ja silmien liikkeistä ensin. Sen jälkeen se oli sitten kadonnutkin. Hannea puistatutti, kun hän ymmärsi, että heidän asunnossaan oli ehkä kasvanut ensimmäinen kunnon koe-erä uutta muotihuumetta. 
 
- Rauno on viettänyt nuoruutensa vankiloissa. En ole koko ihmistä kahteenkymmeneen vuoteen nähnyt, nyt vasta j,a näin ikävissä merkeissä. Ulkomailla se on tähän asti aikaansa viettänyt. Joku kumma sen sitten sai palaamaan takaisin kotiseudulleen metkuineen. En minä tiedä sen ketään ainakaan täällä Suomessa tappaneen, mutta muuten on kyllä kaikenlaista pahuutta kylvänyt ympärilleen.
Risto Penninki tilitti.
   Miesparka. Kukapa olisi aavistanut että senkin kuivan ulkokuoren alle kätkeytyi tällaisia synkkiä sukusalaisuuksia. Ja että se oli kaikenlisäksi ihan hyvä tyyppi.
 
Koulun kello löi kaksitoista. Kaikki säpsähtivät, kun välituntikello pärähti soimaan; jotenkin sekaisin sekin. Yhtä-äkkiä jäseneni tuntuivat lyijynraskailta, ja mahassa kouristi. Nälkä.
 
- Eiköhän mennä kaikki nukkumaan. Hanne voi tulla minun luokseni yöksi, on varmaan orpo olla yksin myllätyssä talossa. Mennään sitten aamulla Railia katsomaan porukalla, Risto sanoi
 
Penna heitti mersullaan kaikki kotiinsa. Grilliin kautta. Jotenkin minusta tuntui, että se plagiointiasia kyllä järjestyisi.
 
 
 
  THE END