OLEN KOIVU<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olen koivu. Tungen juureni syvälle maan alle. Seison tukevasti. Juurillani imen elinvoimaa kukoistukseeni. Ilman auringon valoa en jaksa. Keväisin katselen ja nautin päivien pitenemistä, valkohankien hohteesta. 

Olen elämänhaluinen. Olen janoinen. Haluan uuden puvun ylleni, sillä kesä on yhtä juhlaa. Aivastelevat ihmiset eivät pidä minusta ja osoittavat minua sormella. Se tuntuu niin pahalta. Monet ihmiset nuuhkivat tuoksua, jota levitän ympäristööni. Olen ylpeä uudesta puvustani.  Kesäiltoina ihmiset taittavat puvustani palasia ja tekevät niistä nipun ja laittavat sen kuuman pömpelin päälle ja viskaavat vettä. Olen siipirikko, palan joskus karrelle. Sitten he viskaavat puvun palaset minne milloinkin.

Loppu kesästä tulen surulliseksi. Elokuun illat lohduttavat minua. Katselen yli tyynen järven, jonka taakse aurinko laskee. Taivas on milloin punertava, milloin synkän musta, joskus herkän sininen. Minulle tulee kylmä. Alan palella. Kiedon pukuni ympärilleni yhä tiiviimmin. Huomaan pian, että pukuni kellastuu, kastuu kosteista öistä. En voi mitään. Pukuni alkaa pala palalta pudota maahan, olen alasti, minua nolottaa. Katselen pukuani alhaalla, siellä se on kasassa. Ihmiset tulevat ja keräävät pukuni kasoihin ja vievät pukuni palaset pois. En kestä sitä. Nukahdan.

Herään taas. Auringonsäteet häikäisevät silmiäni. Kuinka kauan olen nukkunut. Huomaan, että olen saanut valkoisen, uuden puvun. Taas kaikki ohikulkijat ihastelevat pukuani. Olen ylpeä puvustani ja sen hohteesta.

Suopursu