Metsäretki
Veera Pöykiö

Metsä eli sopusoinnussa itsensä kanssa. Eliöt elivät omaa elämäänsä vanhojen mäntyjen ja haapojen suojissa. Ekosysteemi olisi täydellinen, ellen ajelisi metsikön vihreiden havujen ja mättäiden piilottamana.Sotkin niiden tasapainon pelkällä olemassaolollani. En sitä silloin miettinyt.

Kaahasin vanhalla tossumopollani pientä polkua pitkin. Se kiemurteli loivasti puiden välistä ja sen ruosteinen lokasuojus klonksui. Oksat vain vilahtelivat ohitseni. Maa oli märkä ja liukas. Ajoin kovaa, liian kovaa. Ei sitä silloin tullut ajatelleeksi. Renkaat liukastelivat ja sutivat sinne sun tänne lennättäen mutaa joka paikkaan samalla liaten housunlahkeeni. En jaksanut silloin välittää kuluneista kotihousuistani. Halusin vain nauttia vauhdin hurmoksesta ja sen tuottamasta adrenaliinin pistoksesta. Se sai kaiken unohtumaan, kaikki murheet.

Pyörä vei eteenpäin. Kääntyilin eri risteyksistä eri suuntiin eikä minulla ollut aavistustakaan, minne olin menossa. Tietämättömyyden uhka vietteli minua ja kuiskaili nimeäni korvanjuuressani. Kuulin vain sen ja sydämen sykkeeni päässäni. Tämä oli sitä, mitä olin kaivannut jo pitkän aikaa.

Olen tai no olin uraauurtava kauppias, joka lähestyi huippuaan. Nuoresta iästäni huolimatta olin kova tekemään kauppoja ja osasin saada ihmiset pikkurillini ympärille. Omistin hienon mustan auton ja oman toimistohuoneen. Etenin nopeasti urani kohokohtaa, mutta kuten jokaisella vuorenharjalla on myös alamäki. Osakkeiden kiinnostus laski josta alkoi henkilöstön raaka karsiminen. Korkea palkkani vei minut jo puoliksi hautaan. Jouduin myymään asuntoni, autoni ja muuttamaan pieneen vuokrakämppään kaupungin laidalle. Elän vanhemipieni rahoilla. Muistin, että heillä pitäisi vielä olla nuoruuteni aikainen mopo, jolla kiertelin kylillä yömyöhään. Nykyään se on ainoa kulkuneuvoni, mikä minulla on varaa ylläpitää.

Tuuli riepotteli hiuksiani, sillä en omistanut kypärää. Kylmä viima sai ihoni värisemään ja kananlihalle. En jaksanut enää keskittyä pyörän ohjaamiseen, vaan annoin sen viedä minua. Tajuntani ei enää ollut ajantasalla, vaan matkaili ajatuksesta toiseen, menneisyydestä nykyhetkeen. Niinhän ei olisi pitänyt tehdä. Eturengas tyssäsi kohtuullisen syvään monttuun ja matka loppui siihen tai oikeastaan minä vielä jatkoin matkaa vielä pari metriä. Juuret ja pienet kivet raatelivat kasvoni ja kämmeneni verisiksi. Kipu oli viiltävä, joka tuntui selkäytimessä asti, vaikka se kesti vain muutamia sekuntteja.

En noussut heti tai en edes halunnut. Jäseniä kolotti enkä tiennyt, oliko jokin mennyt poikki. Makasin hyisessä mudassa jonkin aikaa, en arvioinut aikaa, mutta jälkeenpäin arvelin 20 minuuttia, kunnes uskalsin liikkua. Ensin liikutin varovasti oikeaa kättäni. Mikään ei ollut mennyt poikki. Sitten kokeilin vasenta ja huokaisin helpotuksesta, kun mikään ei ollut mennyt rikki. Kokeilin vielä muut raajat ja sama tulos jatkui. Olin ollut onnekas.

Nousin varovasti jaloilleni, sillä päässä huimasi ja pauhasi. Maasto liikkui niin nopeasti, etten saanut mistään yksityiskohtaa, mitä katsoa saadakseni tasapainoni takaisin. Huojuin hetken kuin vastasyntynyt vasikka vihreillä kesälaitumilla. Etsin käsilläni tukea turhaan. En saanut mistään otetta. Huimaus alkoi mennä nopeasti ohi ja aloin muutenkin vakaantua. Pystyin hahmottamaan puut, pensaat ja polun. Otin pienen askeleen kääntyäkseni katsomaan vanhaa ajokkiani. Vasta silloin hoksasin bensan kitkerän hajun. Moottori savusi ja tanko oli vääntynyt. Tuolla ei ajettaisi hetkeen.

Kävelin varovaisesti lähemmäs tossumopoa ja sen ohi. En tiennyt, kuinka kaukana olin asuinalueesta tai julkisesta liikenteestä. En edes muistanut miten olin risteyksistäni kääntynyt. Olin totaalisesti liemessä. Ensimmäiseksi en osannut tietä tai en tiennyt minne mennä, toiseksi minulla olisi luultavasti aivotärähdys enkä pysyisi pystyssä kovin kauaa ja kolmanneksi minulla ei ollut puhelinta jolla kutsua apua. Siinä vaiheessa olisin halunnut huutaa.

Päätäni vielä pakotti, joten en jaksanut ajatella tuon enempää. Päädyin nopeasti mietittynä kävelemään sen mitä pystyisin. Joutuisin kävelemään kotiin,vaikka oli tulossa pimeä. Kivuliaassa päässäni kirosin itseäni ja tyhmyyttäni. Lähdin laahustamaan samaa polkua, mistä olin tullutkin noin tunti sitten.