Jaakko
 
  1.
 
  He kävelivät kauppaan kolmisin, isä, isosisko ja hän. Tie oli tuttu, sorapäällysteinen, kesällä pölyävä.
  Vähän ennen risteystä sen pää alkoi näkyä puiden latvojen välistä. Jaakko huomasi sen ensin, mutta ei saanut sanaa suustaan, käveli vain jäykin jaloin eteenpäin. Paha Kuningatar kohosi metsän ylle tummana kuin ukkospilvi. Sisko osoitti sitä sormella. Isä pysähtyi. He kääntyivät kannoillaan ja läksivät juoksemaan kotiin päin.
  - Tule Jaakko, tule! Siskon huuto oli hätää täynnä, mutta Jaakko ei pystynyt liikkumaan. Hän jäi yksin seisomaan paikalleen ja katsoi Pahaa Kuningatarta kasvoihin, sen hirveä vääntynyt suu, silmien pohjaton ilkeys, valtavan pahuuden musta aukko -
  Sinä kesänä Jaakko ei enää lähtenyt kauppaan. Ei vaikka sieltä olisi saanut viidellä pennillä lakritsapötkön ja pennillä merkkareita. Hän lähetti kolikkonsa siskon mukana ja rukoili kotona ettei Paha Kuningatar katsoisi siskoon.
  Sisko tuli kaupalta, toi karkit, oli niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
 
  2. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

  Hän ei ole enää pikkuveli. Nyt hänellä on pikkuveli. Se taapertelee lämpimällä kalliolla ilman housuja. Äiti lämmittää vettä muuripadassa. Isä selvittää verkkoja.
  Jaakko heittelee virvelillä laiturilta. Lahden pohjassa on aina muutamia puolikiloisia haukia. Hän on jo monesti onnistunut nappamaan sellaisen. Isä on opettanut häntä siivoamaan kalat ja kehunut häntä saaliista, ruoka-aineet tulevat tarpeeseen.
  Siskolla on haavi. Se yrittää pyydystää sudenkorentoja, sammakoita tai sukeltajia. Se on käärinyt housunlahkeet korkealle ja kahlaa rantavedessä.
  Äkkiä laituri heilahtaa ja vesi molskahtaa. Hän näkee pikkuveljen jalkapohjat, kun ne katoavat veden alle: kaksi vaaleata läikkää vaipumassa tummaan syvyyteen.
  - Apua, auttakaa! Sakari putosi järveen! Sisko huutaa, äiti kirkuu, isä juoksee niin että kumisaappaat tömisevät kallioon. Jaakko seisoo paikallaan, virveli kädessä ja tuijottaa sitä mustaa aukkoa, johon veli katosi. Sisko kahlaa vaatteet päällä laiturin vieressä syvemmälle ja osoittaa isälle oikeaa paikkaa.
  Jaakko vetäytyy laiturilta, menee saunan taakse, puristaa siellä vapisevin käsin virveliä ja toivoo, ettei Sakari kuole.
 
  3.
 
  Se hiipii oven raosta hänen huoneeseensa. Hämärä on niin tiheä, eteinen niin pimeä, että on mahdoton nähdä sen kasvoja, sen ilmettä, mutta hän muistaa kyllä ne, tunnistaisi tuon hahmon missä tahansa - lepattavat hihat, pörröiset hiukset, paljas olkapää.
  Kaikki muut nukkuvat, talo natisee yössä, vesipumppu naksahtelee, surisee. On tyyni syysyö eikä ulkona liiku mikään, ei ole olemassa mitään muuta kuin tuo oven raosta hänen vuoteeseensa luikerteleva nainen, jonka ihon tuoksu jää hänen lakanoihinsa vielä kauan sen jälkeen kun nainen on mennyt, kun aamu on tullut ja muut heräävät. Kun talo herää, ravistelee itseään ja ryppyisiä lakanoita, nainen on palannut isosiskon huoneeseen, tulee sieltä haukotellen ja juo sitten aamukahvipöydässä tuoremehua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
  Menee vielä vuosi, ennen kuin Jaakko tajuaa, ettei ole ainoa.
 
  4.
 
  Myöhään sunnuntai-iltana kaduilla ei liiku ketään. Tuuli kulkee kaupungissa ja vie mennessään lehmusten viimeisiä lehtiä. Kioskin valo näyttää yksinäiseltä ja pieneltä suuren talon alimmassa kerroksessa.
  Tavallisesti Jaakko käy ostamassa kioskista litran maitoa joka sunnuntai, koska hän ei osaa juoda aamukahvia mustana. Myyjä on joka kerta sama, harmaantunut nainen, kioskin omistaja, jolle ei ole enää viime aikoina tarvinnut sanoa mitään, ladata vain kolikot tiskiin, jolloin hän on hymyillyt, kääntynyt kylmäkaapille ja ojentanut kevytmaitolitran. Tällä kertaa Jaakko kuitenkin kävelee kioskin ohi. Tuuli yltyy.
  Viimeiset sadat metrit asunnolleen Jaakko kahlaa sateessa, haparoi käsiinsä valmiiksi avaimen, nousee portaat, pistää avaimen lukkoon ja kääntää. Ovi aukeaa ja päästää hänet ei mihinkään, pimeään, hiljaiseen, niukasti kalustettuun huoneeseen.
  Jaakko kävelee hämärän huoneen poikki kengät jalassa ja istuu sängyn laidalle reppu selässä. Ikkunan takana omakotitaloalueella pihat hiljenevät, ulkovalot syttyvät, valaistu pururata johtaa viimeiset sateen alta kiiruhtavat kulkijat koteihin ja muodostaa yksinäisen valonauhan, joka johtaa samaan paikkaan kuin katu: yliopiston portille.
  Tässä on Jaakko, paria kuukautta ja gradun hyväksymistä vaille valmis unelma-ammattiinsa, sunnuntai-iltana ilman yhtään syytä sytyttää huoneeseensa valoja. Hän ajattelee lyhyesti kotia, mitä isä ja äiti ovat tehneet nämä pari tuntia hänen lähtönsä jälkeen, hän ajattelee hetken Sakaria tanssimassa Madridissa, kuvittelee hänet syömässä pienessä ravintolassa ystäviensä ympäröimänä. Hän ajattelee siskoa, joka laittaa varmaan juuri nyt kaikkia lapsiaan nukkumaan, peittelee ja suukottaa heitä yksi kerrallaan.
  Hänellä ei ole heille mitään annettavaa. Hän käy kyllä heidän luonaan syömässä, saunassa, istumassa pöydässä sanomatta juuri mitään. Sekin on parempi kuin sanoa mitä hän ajattelee: ettei millään ole merkitystä. Että elämä ei ole elämisen arvoinen. Että olisi parempi -
  Jaakko menee eteiseen. Hän riisuu laittaa repun naulaan, riisuu hanskat, takin ja kengät. Hän palaa huoneeseen ja vetää kirjoituspöydän ylimmän laatikon auki. Hän nostaa esille purkin ja asettaa sen pöydälle näkyville. Hän laittaa soimaan levyn, jonka hän on valinnut jo kauan sitten, ja ojentautuu pitkäkseen vuoteelle.
  Ensimmäiset soinnut vievät syviin vesiin. Hän näkee itsensä makaamassa kuolleena paareilla seppeleiden ja kukkien alla. Ajantaju katoaa. On vain tumma syvyys, valtavan pahuuden musta aukko, johon hänen ajatuksensa juuttuvat kiinni.
  Jaakko havahtuu scherzon lopussa purkautuvaan huutoon, hänestä tuntuu että hän huutaa itse, mutta kurkusta ei tule ääntä. Hän kävelee keittiöön, nojaa pöytään molemmin käsin, riiputtaa päätään. Hän on käynyt tämän läpi niin monta kertaa mielessään. Hän ei osannut kuvitella sen olevan näin vaikeaa. Jaakko laskee vettä lasiin, juo hiukan, tuo loput pöydälle purkin viereen ja istuu sitten pöydän ääreen.
  Urlicht. Pururadan valot sammuvat. Sade lakkaa. Mitä jos tämäkin joskus lakkaa. Jos yksinäisyys loppuu. Mistä hän voi tietää milloin. Ehkä jo huomenna. Tai sitten kymmenen vuoden päästä. Jaksaisiko hän kymmentä vuotta? Tuskin edes kymmentä tuntia.
  Kuoro-osa. Seisomme jälleen kauhistuttavien kysymysten äärellä: viimeinen tuomio. Suuri nimenhuuto - Mikä hän on päättämään, milloin hänen nimensä huudetaan?
  Jaakko nousee niin rajusti, että tuoli kaatuu. Hän vetää kengät jalkaansa, ottaa naulasta avaimen ja ryntää ulos. Kadut ovat autiot, märät askelet kenkien alla kuulostavat musiikilta, hän juoksee ja hengästyy, viileä kostea ilma hyväilee keuhkoja, maistuu makeammalta kuin mikään on koskaan maistunut. Jaakko tulee kioskin nurkalle juuri kun harmaapäinen nainen on sulkemassa ovea. Nainen katsoo häntä, puistelee päätään, päästää hänet sisälle. Jaakko kaivaa kolikot taskustaan, pudottaa ne tiskille:
  - Litra kevytmaitoa, kiitos.
 
 
Anu Suomalainen