Poika ja hevonen
Marja


Hän sai keinuhevosen ollessaan 5-vuotias, muttei koskaan tullut tietämään siitä. Kasvattitädeistä vanhin sanoi pojan olevan moiseen jo liian vanha. Tädeistä nuorin sanoi pojan hevosta tarvitsevan, sillä leikkiessään hevosella poika unohtaisi kaikki ne ikävät tapahtumat.
   Oli pojan syntymäpäivä, ja tädeistä nuorin talutti pojan leikkihuoneeseen. Tädin, sen nuorimman, käsi oli jo tuolloin kylmä, ja kaivaessaan leikkihuoneen avainta vyötäisillään roikkuvasta avainvyöstä, täti alkoi yskiä voimakkaasti. Punaisia veripisaroita pirskoutui leikkihuoneen valkoiseen vastamaalaatuun oveen. Poika pelästyi, mutta täti yritti olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Karl, miespalvelija, oli paikalla. Tietysti oli, Karl oli läsnä kaikkialla. Karl aukaisi leikkihuoneen oven ja työnsi pojan sinne. Ja leikkihuoneen oven paukahtaessa kiinni, poika näki, kuinka Karl talutti tätiä, sitä nuorimmaista, pois. Poika jäi yksin. Poikaa pissatti. Tapahtui se, mitä pitikin.
   Leikkihuone oli suuri ja avara. Sen katto oli korkealla ja ikkunat isot. Kylmäkin se oli, koko linnassa veti ovista ja ikkunoista. Ilmankos täti yskikin. Pojan kurkku oli myös kipeä. Hän sai juoda lämmintä rohtovettä. Joka aamu ja joka ilta Karl toi kupin pojan vuoteen viereen. Ja juotava oli, kaikki oli juotava siinä Karlin katsoessa. Livistää ei voinut. Karl oli vahva, ja vanhin täti ankara. Toisinaan täti, nuorimmainen, tuli pojan seuraksi. Täti luki pojalle satuja, joskus yritti tapailla jopa laulua. Silloin rohtovesi ei ollut niin pahanmakuista juoda. Mutta kun tädin poskilla paloivat punaiset täplät, ja tädin silmiin tuli outo kiilto, siitä poika tiesi, ettei täti taas vähään aikaan tulisi. Sillä täti olisi luultavammin matkustanut pois, jonnekin meren rannalle, siellä tädin oli parempi hengittää, niin pojankin kuullen puhuttiin.
   Tänään oli pojan syntymäpäivä, ja pojan lahja oli keinuhevonen. Poika oli jo samassa huoneessa, samassa suuressa huoneessa, aivan likellä jo. Mutta poika oli yksin. Ypöyksin. Ja poikaa pelotti, sillä lätäkköä leikkihuoneen lattialle ei olisi saanut tulla. Poika istahti seinän vierelle ja nojasi päänsä polviin.
   Oli kerrassaan kummallista, että kylmään kolkkoon leikkihuoneeseen kantautui peipposen laulu.
   Peipponen lauloi, kun Karl kantoi keinuhevosen pois leikkihuoneesta. Poika oli jo täyttänyt 10-vuotta ja ymmärtänyt olevansa linnanherra. 10-vuotias. Herra. Mutta vanhin täti, se ainoa nyt, käski salvata leikkihuoneen oven. Sinne ilmestyivät työmiehet, ja työmiesten lähdettyä vanhin täti järjesti leikkihuoneessa kutsuja, joihin pojan ei sallittu tulla. Tädistä vanhin pukeutui nyt ainaisesti mustiin. Hän oli menettänyt liikaa ja tahtoi huomioita. Tämä sukulinna, jota Monamartit olivat hallinneet ainakin kolmesataa vuotta, tämän linnan puutarhaan oli haudattu turhan nuorena moni.
   Poika ei ymmärtänyt kuolemaa, ei sen pysyvyyttä, ei hän osannut vaatia osaansa rakkaudesta, lämmöstä. Hän oli kokenut vain kylmän käden ja nähnyt veripisarat valkoisella ovella. Ja mestari oppipoikineen, hän joka oli tehnyt keinuhevosen, nukahti onnellisena joka ilta ajatellen, että oli tuottanut pikkuiselle linnanherralle iloa.
   15-vuotiaana poika sai lahjaksi oman hevosen. Se oli rautias tamma, lempeäluontoinen, vasta satulaan totutettu ja kuitenkin niin säyseä, että Karl  saattoi antaa sen suoraan  pojalle. Poika ajatteli usein, että hevonen muistutti jotain, jotain läheistä. Aivan kuin ihmistä. Hevosen kyljet tuntuivat lämpimiltä pojan pohkeita vasten. Ja poika muisti sen vastakohdan, ihon kylmyyttä hohkaavan lämmön, kenen? Toisinaan poika muisti leikkihuoneen, hevosen ääriviivat oikeassa nurkassa, keinuhevonenko se?  Mutta se oli kaikki kuvitelmaa, muistoja, ikäviä. Veripisarat valkoisessa ovessa. Lätäkkö lukitun huoneen lattialla. Oli parempi vaieta. Parempi olla hiljaa. Ei kysyä mitään.
   Poika kuoli sodassa 20-vuotiaana. Hevonen, niin kertoi uskollinen sotapäälikkö Karlille, oli laukannut  suoraan vihollisten keskelle. Se hevonen, aina niin lempeä ja säyseä tamma, oli kerrankin toiminut oikukkaasti. Se tamma ei halunnut olla vain varjo niin kuin oli ollut se toinen.
   Tädeistä vanhin mietti hetken surusanomaa ja valitsi sitten ranteeseensa mustahelmisen korun.
   Karl käski kaivaa puutarhaan uuden kuopan.