Lintupoika 
  
 
5 vuotta - Tähdet
 
Makasit sängyssäsi. Yöpöydällä oli lamppu, jonka varjostimeen oli pistetty tähdenmuotoisia reikiä. Valo paistoi niistä keltaisena ja lämpimänä. Jo pitkän aikaa oli ollut hiljaista. Sen jälkeen kun isän ja äidin äänet olivat vaienneet, et ollut kuullut muuta kuin hieman lattianlankkujen narinaa ja kaapinovien kolinaa. Nyt ulkoa kuului auton kaasutus, pihan sora rahisi ja lensi, kuulit kuinka pienet kivet putoilivat maahan.
  Kuulit äidin askeleet, jotka nousivat verkkaisesti ylös portaita. Vaimeita tömähdyksiä, kuin hidas sydän. Hän tuli luoksesi ja istui sänkysi laidalle. Tähtilampun valo lankesi hänen kasvoilleen, mutta lämmin hohde näytti hänen ihollaan kelmeältä. Hänen kasvonsa olivat tyhjät.
  - Minne isä lähti? sinä kysyit. Äiti ei sanonut aluksi mitään. Hän silitti hentoa tukkaasi, kiersi kiharan sormensa ympärille.
  - Missä isä on? kysyit uudelleen - Minne se lähti?
  - Isä lähti matkalle.
Äiti oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten:
  - En osaa sanoa milloin se palaa.
  - Lue minulle satu, sinä pyysit.
Äiti nosti yöpöydältä kirjan. Hänen kätensä osui tähtilampun valopiirin, rikkoi taian. Jokin pimeä pääsi luikertamaan huoneeseesi, jokin hieman terävä. Äiti avasi kirjan ja vilkuili tekstiä poissaolevasti. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi matalaa lampea. Heijastus oli valheellinen, pinnan alla ei ollut kuin vaaksan verran sameaa vettä, sitten kylmä pohja.
  - Mitä jos sinä kertoisit sadun tänä iltana, äiti sanoi ja laski kirjan takaisin pöydälle. Taas käsi pyyhkäisi tähtilampun ympyränmuotoisen valokeilan läpi ja värähdit huomaamattasi.
  Aloitit sadun. Kerroit prinssistä ja hänen valkeasta ratsustaan Tähdestä. He kulkivat läpi laaksojen ja metsien pelastaen ihmisiä pinteestä ja kylväen hyvyyttä ja kauneutta kaikkialle minne he menivät. Sitä mukaa kun kerroit, aloit unohtaa mistä olit aloittanut ja tarinastasi tuli pitkä sekavien tapahtumien ketju.
  - Ja niin prinssi laski päänsä kanervamättäälle synkän metsän siimeksessä Tähden vartioidessa hieman kauempana, lopetit sadun.
  Äitisi poskelle oli valunut kyynel, vain yksi. Se kimmelsi kuin lasi. Hänen kasvonsa olivat edelleen ilmeettömät, kyynel oli ainoa osoitus siitä, että hän oli täällä kanssasi.
  - Se oli kaunis satu, äiti sanoi ja nousi äkkiä sängyn päältä ja lähti huoneesta. Hän käänsi kasvonsa niin, ettet näkisi hänen itkevän.
  Avasit jo suusi huutaaksesi hänen peräänsä, sillä hän oli unohtanut perhosenkotelon, mutta ääntä ei tullut, tähtivalo oli menettänyt hohteensa. Äiti ei ollut käärinyt sinua perhosenkoteloon, niin kuin kaikkina muina iltoina. Se oli tavallaan leikki; hänen täytyi tehdä peitosta tiivis paketti, niin ettei kylmä pääsisi luoksesi ja että sinun olisi hyvä olla.
 Makasit hiljaa ja sinun oli hieman vilu. Tähtilamppu paloi pöydällä. Tartuit sen naruun ja vetäisit valon sammuksiin, huoneen täytti alkuillan sininen hämärä. Luulit kuulleesi hämärässä kuiskauksen:
  - Sinun on aika kuoriutua kotelostasi. Sinun on aika kasvaa isoksi.
 
 
 
10 vuotta - Pimeät ikkunat
 
Sinä ja Mika istuitte vanhan leipomon lastauslavalla. Olit varastanut äitisi takintaskusta yhden tupakan. Otit kerrallaan vain yhden, ettei hän huomaisi. Mika poltti tupakkaa, savukiehkurat kohosivat ilmaan siniharmaina pyörteinä. Tuoksu toi sinulle jotain mieleen. Ei pelkästään äitisi, vaan myös jotain muuta. Sohaisit savupilveä kädelläsi, ja se hajaantui ja levisi. Te molemmat nauroitte.
  Leipomo oli hylätty ja rapistunut rakennus, melkein kaikki ikkunat oli kivitetty pimeiksi. Siellä oli hauskaa olla piilossa, salaa. Se oli teidän paikkanne. Mika ojensi savukkeen sinulle ja sinä otit sen hellästi ohuiden lintusormiesi väliin. Liikkeen luontevuudessa ja keveydessä oli jotain sydäntäsärkevän kaunista. Te olitte veljiä.
  - Meidän isä nukkui ulkona meidän pihakeinussa kerran, Mika sanoi.
  Sinä nauroit.
  - Miksi?
  - Äiti ei päästänyt sitä sisään, kun se haisi liikaa, Mika sanoi.
 Te nauroitte taas. Te nauroitte, mutta jossain syvällä sinua vihlaisi.
  - Me voidaan lähteä jonain päivänä pois täältä, sinä sanoit.
  - Minne?
  - Jonnekin. Ulkomaille ehkä. Kierreltäis ja autettais ihmisiä.
  Vähän niin kuin prinssi ja Tähti, ajattelit salaa. Katsoit kuinka tupakan päähän kertyi tuhkaa, annoit sen kasvaa pitkäksi.
  - Entä meidän äidit? Mika kysyi.
  - Ne voi tulla mukaan.
Vedit savua suuhusi, se oli kuumaa, vähän polttelevaa. Sitten ojensit savukkeen takaisin Mikalle ja hyppäsit alas lastauslavalta. Poimit käteesi muutamia kiviä pihan sepeliltä ja aloit heitellä niitä yksitellen kohti likaisia ikkunoita, joista syksyn aurinko heijastui punertavana. Kun kivet osuivat ja kuulit lasin räksähtävän, tunsit sisälläsi selittämätöntä riemua. Jotain outoa ja voimakasta.
 
 
 
15 vuotta - Tie
 
Kun täytit 15, sait mopon. Se oli teidän luokan Samin vanha, mutta sinusta se oli hienoin kaikista koulun pihalla seisovista mopoista. Tapasitte Samin kodin pihalla. Oli alkusyksy ja ilma oli kylmenemässä, välillä ihoa kihelmöi. Katselit mopoa. Sen kiiltävää mustaa koppaa ja auringonvalossa säihkyviä kromiosia. Olit kerännyt rahaa purkkiin kauan. Ne olivat enimmäkseen kolikoina, mutta mukana oli myös muutamia isoja seteleitä, jotka äitisi oli antanut. Sami istui maassa ja laski rahoja jotka oli kaatanut nurmikolle levitetyn farkkutakkinsa päälle. Hinnasta oli kinasteltu monta välituntia jo kahden viikon ajan. Vilkaisit Samia ja ajattelit: mikä ahne paskiainen.
  - Kuinka lujaa tällä pääsee? kysyit.
  - Älä nyt häiritse, kun mä lasken. Kuuskyt, kuusyks...
  Sivelit istuimen nahkaa ja pyyhit nenäliinalla rapaa pois lokasuojan päältä. Tutkailit mopoa joka puolelta, teit siihen tuttavuutta kuin villieläimeen, jonka luottamuksen halusit voittaa.
  - Okei. Siinä oli kaikki, Sami sanoi. - Pidä hyvänäsi.
  Sami lähti kävelemään takaisin taloa kohti kantaen painavaa lasipurkkia, jossa olivat kaikki säästösi ja äitisi ryppyiset setelit.
  Otit sarvesta roikkuvan kypärän ja painoit sen päähäsi. Laskit visiirin alas. Visiirin takana sinusta tuntui uudenlaiselta, rohkeammalta. Nousit mopon selkään ja polkaisit sen käyntiin.
  Hiekkatie pöllysi, kun kiihdytit mopon vauhtiin ja jätit Samin kodin taaksesi. Painoit kaasua ja mopo kulki lujaa pitäen pärinää, joka oli kuin miljoona mehiläistä. Haistoit bensiinin katkun ja tunsit viileän ilmavirran paljailla käsivarsillasi. Menit lujaa. Mittari näytti melkein kuuttakymppiä. Tie aukesi edessäsi tyhjänä ja avoimena. Sinä lensit kuin pääskynen. Sinä lensit!
 
 
 
20 vuotta - Valkeus
 
Sinä päivänä, kun äitisi hautajaiset pidettiin, satoi kylmää tihkua. Oli kevät, kipeän viiltävä huhtikuu. Sinulla oli musta puku. Olit polttanut aamulla silitysraudalla jäljen paitaasi, joka oli nyt takin alla. Et ollut ennen silittänyt. Sinä olit kantajista ensimmäinen vasemmalla puolella, isoisäsi oli takanasi ja molemmat enosi kannattelivat toista puolta. Äiti on kevyt kuin lintu, ajattelit. Pelkkää luuta ja rypistynyttä ihoa. Koska hän oikein kutistui näin pieneksi?
  Isäsi seisoi kirkon käytävällä. Et ollut muistanutkaan kuinka ruma hän oli, ja lihava. Hän katsoi sinua ja hänen silmänsä muistuttivat omiasi niin paljon, että halusit huutaa. Kun ohitit hänet, annoit katseesi lipua hänen ohitseen, ohi aina kirkon ovelle asti, jossa kevään valkoinen kirkkaus löi kasvoillesi. Päivänvalo oli terävää. Se leikkasi kuin veitsi. Et itkenyt, mutta kyyneleet valuivat silmistäsi kuin itsestään. Kylmä tihku pisteli käsiäsi, kun kävelitte hautausmaan käytävää. Routainen polku rapisi kenkiesi alla. 
   
 
Maarit