- Isä, miksi sinä itket, kysyn, mutta hän ei sano mitään.
   Istun eturivissä kahdestaan isäni kanssa. Edessäni on kukilla peitetty, valkoinen arkku: äitini ei kai elä enää. Vaaleanvihreän kappelin kolmion muotoinen alttariseinä piirtyy puhuvan papin takaa. En tiedä, mitä tarkoittaa kuolla. Tunnelma sakenee surusta.
   Kosketan ilmaa ja huomaan sen tiivistyneen kyynelten olomuotoon. Kosteus tavoittaa minut niin, että palelen.
   - Maasta sinä olet tullut, maaksi sinä palaat, pappi sanoo.
   Joku soittaa virttä, jonka sanoja en tavoita. Ihmettelen, milloin äiti taas tulee. Miehet kävelevät valkoisen laatikon viereen. Kun he kantavat sen ohitseni, tätini tulee luokseni ja ottaa minua kädestä kiinni.
   - Tule, mennään saattamaan äitisi viimeiselle matkalle.
   Mikä se on? Hänhän jo kuoli, mietin, mutta pysyn hiljaa. Minultahan on kissa vienyt kielen.
   Huhtikuinen tuuli tunkee valkoisen, tilaisuutta varta vasten ostetun talvitakin alle. Lumi peittää maan, mutta joki aukeaa synkän mustana rinteen alapuolella. Katselen, kun arkku katoaa näkymättömiin ja toimeliaat miehet asettavat vihreän kannen kuopan päälle, ettei vain kukaan sinne tippuisi. Ujostuttaa. Seison tässä taas yksin.
    Aurinko saattelee minut kouluun, kun pyöräilen kevätaamuna kerrostaloalueen läpi. Suunnittelen mielessäni romaania, joka kertoo tytön kasvusta naiseksi.  Hevosleikeistä aloitan. Kun Anu alkaa ratsastaa, etenen kadonneen korvakorun selvittämiseen. Loppuratkaisu yllättää. Kunhan pääsen kotiin, kirjoitan käsin mustaan vihkooni, joka jäi äidiltä. Osasikohan hänkin?
   Seison koulun ruokajonossa. Mietin, mitä puhuisin.
   - Minulle tuli tällänen haava eilen sormeen.
   - Niinpä, joku vastaa.
   Keltainen kiviseinä hohtaa valossa. Koululaisten kovaääninen kailotus, kikatus ja huuto täyttävät tajuntani. Minulla on vielä kymmenen pitkää minuuttia tätä välituntia seisottavana. Iso rykelmä luokkatovereita juttelee noin kymmenen metrin päässä. Kello on 13.11. Suunnittelen kirjan juonta. Kello on 13.12. Soisipa jo pim pom. Kello on 13.13. Viime välitunnilla katselin tuota samaa betonimurtumaa. Kello on 13.14. Pääsisinpä jo historian tunnille. Siellä saa keskittyä kuuntelemaan opettajaa. Kello on 13.15. Jippii! Nyt mennään luokkaan.
   Kerran usko lapsuuden sulla oli suloinen. Laulan muiden mukana alba päälläni. Uusgoottilainen puukirkko loistaa häikäisevän kirkkaana, vaikka puistossa sataa. Havaitsen vaalean puun värin, kynttiläkruunut ja ihmismassan ympärilläni. Onko tässä muuta kuin minun elämääni, joka jatkuu?
    Ulkona saan kahdelta kaveriltani muutaman ruusun. Palaamme kotiin, mutta kaikki on samoin kuin ennen.
   - Hei isä! Lehdessä on myytävänä undulaatteja. Otetaan meille pari.
   Kuulen naapurihuoneistosta kantautuvan pianon soiton.
   - Hiljaisuus on myöntymisen merkki, huudan huoneestani olohuoneen kiikkutuolissa Uutta Suomea lukevalle isälle.
   - No, joo.
   - Selvä, minä soitan ja kysyn, voidaanko me tulla katsomaan niitä.
   - Äh.
   Laulupapukaijojen sirkutus täyttää kotimme. Kerrankin meillä tapahtuu. Toisen, melkein kokonaan keltaisen ristin Ulpuksi, mutta vähän juromman luonteisen, vihreän yksilön nimesin Ukoksi. Odotan ensimmäistä lennätystä. Kunhan ne ovat tottuneet uuteen ympäristöön, aukaisen häkin oven.
   Tartun valkoiseen puhelimeen. Toisen käden etusormella kierrän ympyrää: viisi, kahdeksan, kaksi, kaksi, neljä. Selvä. Vien luurin korvalle. Tyyt, tyyt, tyyt. Nyt joku vastaa.
   - Oulun yliopiston englannin kielen ja kirjallisuuden kanslia.
   - Päivää! Täällä on Amalia Uusitalo. Kysyisin pääsykokeiden tuloksia.
   - Hetkinen. Katson. Näyttää siltä, että olit kaikista hakijoista toiseksi paras. Tervetuloa syksyllä Ouluun!
   - Onko se selvä?
   - Totta kai. Noin hyvät otetaan sisälle ilman muuta.
   - Kiitos kovasti.
   - Älä minua kiitä, kiitä itseäsi.
   - Voi, no. Hei!
   - Hei hei!
  Kun isä ei ole kotona, päätän lähteä töihin, sillä asia on saatava kerrottua jollekin. Otan jo tekemäni eväät jääkaapista laukkuuni ja pyöräilen kahden kilometrin matkan kirkkoon, jossa opastan turisteja kesän ajan. Pidän siitä, että saan käyttää vieraita kieliä keskustellessani ulkomaalaisten kanssa. Välillä, kun on hiljaista, ehdin lukea kirjallisuutta: Punaista viivaa, Decameronea, Ihmisiä suviyössä.
   Kirkon esineiden inventoija istuu etupenkissä piirtämässä viistoon etuoikealla roikkuvaa lampettia.
   - Hei! Tiedätkö, mitä nyt on tapahtunut?
   - No?
   - Sain juuri tietää, että pääsen Ouluun opiskelemaan englantia. Ajattele, olin pääsykokeessa toiseksi paras.
   - Sehän on hienoa. Sinulla on sitten syksyllä Ouluun muutto.
   Kirkon etuovi kolahtaa. Saksalaisia, jotka ovat matkalla Nordkappiin, riittää. Palaan takaisin esittelypaikalleni ja muistelen sanoja: Diese Kirche ist im Jahre 1896 gebaut.

- Anna-Maria -